Ikimielen tilkkutäkki

Ikimielen tilkkutäkki on proosaa, jota kirjoittelen luku kerrallaan eteenpäin – usein juoksulenkillä tai muuten luonnossa kulkiessani.

Tervetuloa mukaan Hallan matkalle. Hän on kirjailija, joka muuttaa pohjoiseen – etsimään itseään ja löytämään jotain paljon suurempaa.

Prologi

Menneisyys, noin 30 vuotta sitten

Ikimieli

Seison metsän reunassa ja katselen, kuinka kaksi nuorta tyttöä laskee muovisilla pulkillaan rinnettä alas järven jäälle. He kiljuvat riemusta ja molempien pitkät letit heiluvat tuulessa. Tummatukkaisella tytöllä on päässään punainen neljän tuulen hattu ja vaaleatukkaisella sininen, lienee ostettu kylän matkamuistomyymälästä. Tunnen ensimmäistä kertaa sielussani ikiaikaisten henkien lämpimän puhalluksen, mutta en ihan vielä uskalla luottaa tuohon tunteeseen vaan jatkan tarkkailua. Hämärän tullen lapset siirtyvät sisälle mökkiin ja näen ikkunasta, kuinka perheen äiti tuo pöytään suuren, suklaisen syntymäpäiväkakun. Siinä on kahdeksan kynttilää. Vaaleatukkainen tyttö puhaltaa kynttilät sammuksiin. Hän nostaa katseensa kohti ikkunaa ja hetken ajan me tuijotamme toisiamme suoraan silmiin. Tyttö hymyilee, niin minäkin. Nostan sormen huulilleni ja tyttö nyökkää varovasti. Nyt hänkin tietää. Me molemmat tiedämme, mutta aika ei ole vielä. Kävelen lumisen maiseman halki omaan pieneen tupaani ja alan kutomaan. Väriksi valitsen vaaleansinisen.

Halla

Täytän tänään kahdeksan vuotta. Päivä on ollut hurjan kiva! Olemme ulkoilleet aamusta saakka ja nyt vihdoin pääsimme sisälle syömään äidin leipomaa kakkua. Juuri kun olen puhaltanut kakun kynttilät sammuksiin, nostan katseeni ikkunaan ja erotan hämärässä seisovan hahmon. Säikähdän, ja meinaan jo huutaa ääneen, mutta jokin lämpöinen tunne leviää sisälleni, kun katson hahmon tummiin silmiin. Hän nostaa sormen huulilleen ja keskeytän huutoni ennen kuin se karkaa perheeni korviin. Hymyilen varovasti ja nyökkään, kuin sinetöidäkseni yhteisen sopimuksemme. Illalla makaan patjallani vällyjen alla ja mietin tapahtunutta. Tuo jännä lämmin tunne valtaa minut uudelleen ja kun vihdoin nukahdan, näen unessani hahmon, joka kävelee minusta poispäin, vierellään suuren suuri susi ja yläpuolellaan musta korppi. En pelkää, oloni on utelias mutta rauhallinen. Unessa lähden seuraamaan heitä.

Nykyhetki

Halla

Järven syli on tumma ja pehmeä, ja samaan aikaan niin kovin kylmä. Vajoan syvemmälle vailla omaa tahtoa. Vajoan enkä huomaa kyyneleitä jotka sekoittuvat erämaajärven tummaan veteen. Terävä ääni ajatuksissani komentaa minua jälleen tiukasti. Komentaa ottamaan vauhtia järven pohjamudasta, vaikka juuri sinne haluaisin hautautua. Lannistuneena annan periksi ja nousen pintaan. Hetken haukon henkeä ja elämä tuntuu vähintään yhtä epämukavalta kuin tehdessäni päätöksen päättää maallinen taivallukseni järvenpohjaan. Kuulen korpin juttelevan metsässä. Korppi. Voimaeläimeni. Aina siellä missä minäkin, kuin pitämässä huolen etten joudu katumaan päätöksiäni.

Makaan selälläni ja tuijotan taivaalla kulkevaa pilvilampaiden laumaa hengitykseni tasaantuessa hiljalleen. Syyskesäinen, kylmien öiden puraisemien suopursujen tuoksu vierelläni vie minut ajatuksissani lapsuuteen. Mitähän äiti nyt sanoisi. Tai isä. Voi miten kaipaan heitä juuri nyt! Parahdan ääneen ja tunnen kuumat kyyneleet, jotka ensin täyttävät silmäni ja sitten valuvat alas poskiani pitkin kuin vesiputoukset kalliolta. Huomaan korpin tulleen uteliaana lähemmäs. Ääneti kysyn siltä ”Mitä nyt, minne haluat minun menevän?”. Ei se vastaa, odottaa vain, että löydän itse vastauksen. Ja löydänhän minä, kuten niin monesti ennenkin. Pohjalla on käytävä, jotta voi taas jatkaa eteenpäin.

Nousen ja puen aiemmin puolukanvarpujen peitteeksi riisumani vaatteet ylleni. Taisin tietää jo järveen mennessäni, etten tule sinne jäämään ja nyt nuo kuivat vaatteet tuntuvat juuri niin mukavilta ja lämpimiltä, kuin niiden kuuluukin. Aivan kuin pukisin turvallisen olon musertuneen mieleni suojaksi. Vielä villasukat ja kumisaappaat jalkaan ja olen valmis palaamaan sinne mistä aamulla lähdin, pieneen hirsitupaan, jossa aamuinen hiillos vielä kytee kamiinassa. Lisään sylillisen puita kamiinaan ja vien sitten pähkinöitä korpille mökin terassin kaiteelle ja lausun sille äänettömät kiitokseni. Haluaisin silittää sen kiiltävän mustia sulkia, pitää sitä lähelläni ja kuiskailla sille pahan oloni, mutta tiedän, että se pitää mieluummin etäisyyttä. Vesi kiehuu jo kamiinan hellalla. Valmistan inkivääriteetä ja kiedon viltin tiukasti ympärilleni. Silti palelen. Järviveden läpitunkeva kylmyys ei hellitä, ei myöskään kylmyys sielussani. Yritän muistella aiempia yhtä mustia ja kylmiä hetkiä elämässäni ja keinoja, joiden avulla aikoinaan olen niistä selvinnyt. Tiedän selviäväni taas, mutta aikansa se ottaa eikä hyvää mieltä voi pakottaa esiin. Keskityn siis arkisiin askareisiin heti, kun olen lämmennyt riittävästi. Saunaan vettä ja puita. Nyrkkipyykkiä. Keitän kasviskeiton ja saan myös syötyä hiukan. Katson iltauutiset ja huokaisen maailman pahuuksille lannistuneena. 

Syyt miksi lähdin tänne pohjoiseen palaavat mieleeni kirkkaina. Hajonnut parisuhde nyt varmaan oli se ilmeisin syy lähtööni. Mutta oli muutakin. Rikki mennyt yhteiskunta. Jatkuvat riidat joka puolella. Negatiivisuus, kiire ja hälinä. Pääni ei kestänyt tuota kaikkea. Liian herkkä tähän maailmaan, sanovat varmaan monet. Eivätkä he väärässäkään ole. Mutta en koe herkkyyttäni heikkoudeksi, päinvastoin. Herkkyyteni ansiosta tunnen linnut ja metsän eläimet, aistin maallisen vaelluksensa päättäneiden sielujen energiat ja niiden tarinat ja kirjoitan tuon kaiken sivuille, jotka sitten päätyvät kauppoihin, kirjastoihin ja nykyaikaisiin lukulaitteisiin ihmisten ihmeteltäviksi. Kaipasin lempeää ja positiivista elämäkeskeisyyttä, ainaisen negatiiviselta kalskahtavan suorituskeskeisyyden sijaan. Ravistelen pahat muistot mielestäni kuin turkkiaan kuivaava koira. Olo helpottaa vähitellen ja tiedän, mitä seuraavaksi tapahtuu. Kirjoitan. Kirjoitan koko yön ja nukahdan sohvalle aamun jo kajastaessa järven toiselta puolen. Puutuneen käsivarren pistely herättää minut tuntien kuluttua ja siirryn patjalleni mökin parvelle jatkamaan unta. Turvapaikkaani, pehmeään pesääni.

Seuraavana aamuna jaksan taas palata ihmisten pariin. Kävelen kaupalle ja jutustelen kassalla Lenan kanssa niitä tavallisia. Hymyilen kaupan pihalla leikkiville lapsille ja valkoiselle porolle, joka lähtee seuraamaan minua poronpolkua pitkin kohti mökkiä kävellessäni. Elokuinen aurinko lämmittää vielä ja päätän mennä uimaan. Tällä kertaa vesi ei nielaise minua vaan kannattelee, kuin olisin höyhenenkevyt. Uinnin jälkeen luen edellisenä yönä kirjoittamani tekstin ja korjailen sitä hieman. Miksi tämän pitää olla näin rankkaa. Luomisen. Tekstiä syntyy runsain mitoin vain kun olen riittävän pohjalla, harvemmin tai ainakin hitaammin hyvän mielen päivinä. Tämä on raskasta ja välillä vihaan olemista itsenäni. Mutta samalla rakastan ja hyväksyn. Tällainen minun kuuluukin olla, enkä enää osaisi sopeutua niin sanottuun normaaliin elämään, enhän sitä osannut oikeasti ennenkään. Sinnittelin vain ihan liian pitkään enkä tajunnut olemiseni tarkoitusta. Otan punaisen noitarummun käteeni ja lyön sen nahkaista pintaa puuvartisella rumpukapulalla. Tuttu ääni täyttää mökin ja jatkan rummuttamista alitajunnastani nousevien kuvien tahtiin, välillä nopeammin ja sitten taas tahtia hidastaen. Uppoudun mieleni kuviin ja lähden kulkemaan rumpuni äänien saattelemana kohti maailmaa, joka ei kaikille näyttäydy. Siellä ovat maahiset ja menninkäiset kotonaan, yhdessä ikiaikaisen luontoviisauden kanssa. Sinne koen itsekin kuuluvani ja sieltä löydän rauhan, joka auttaa minua jaksamaan eloa näkyvän maailman osana. Tai ainakin sen reunamilla. 

Herään ovelta kuuluvaan koputukseen. En yhtään tiedä onko aamu vai ilta ja kuinka kauan olen nukkunut.
”Halla, ootko hereillä – Lena täällä.”
Laskeudun parvelta alas ja avaan oven Lenalle.
”Hei Lena! Otatko kahvia jos keitän?”
”Joo kiitos, maistuishan se.”
Vilkaisen seinäkelloa, se näytti seitsemää. Iltaseitsemää, oletan. Hiljaisuuden vallitessa keitän kahvit ja vasta, kun istun kelohonkaisen pirttipöydän ääreen Lenaa vastapäätä, ryhtyy hän puhumaan.
”Pekka lähti eilen. Se tuli aamulla ihan juovuksissa kotiin ja me riideltiin taas, vaikka olin päättänyt etten enää välittäis. Mutta en pystyny olemaan hiljaa kun otti niin saakelisti päähän! No se paineli saunalle rauhoittumaan ja oli vissiin siellä nukkunut päänsä selväksi. Illalla se kömpi tupaan ja yritti selitellä ja lupas taas tuhannen kerran parantaa tapansa. Mutta en oikeesti enää jaksa. Minun pitää huolehtia lapsistakin ja töistä ja kodista ja kaikesta. En tarvii siihen enää yhtä keskenkasvuista ukkoa jalkoihin pyörimään. Ymmärrätkö! En vaan enää jaksa! Sen sanoin Pekallekin ja käskin sen häipyä.” Lena itkee.
Nousen ja menen hänen vierelleen, laitan käden harteille ja olen vain hiljaa, annan hänen itkeä pahaa oloa pois. Ja hän itkee. Itkee kauan, hartiat vuosien tuskasta täristen ja minä olen hiljaa ja silitän hänen hiuksiaan. Olin nähnyt monesti Lenan kaupalla silmät edellisen illan itkuista punaisina, joskus jopa mustelma poskellaan ja tiesin, ettei Lenan ja Pekan avioliittoa voinut todellakaan ruusuiseksi kuvailla. Kolme pientä lasta kotona, joten tiedän, ettei tämä päätös avioliiton päättymisestä ollut Lenalle helppo. 

”Missä pienet on, sun äidilläkö?”, kysyn.
”Joo, siellä ne. Ja saavat kuulemma olla vaikka huomiseen..”
”Hyvä, siinä tapauksessa sä jäät tänne yöksi. Mä meen lämmittämään saunan.”

Saunalla mietin Lenaa ja Pekkaa. Molemmat olivat näiltä seuduilta kotoisin, Pekka ikivanhasta poromiesten suvusta ja Lena paikallisen lääkärin ja norjalaisen terveydenhoitajan avioton tytär. Kävivät samaa koulua ja kun ei täälläpäin vaihtoehtoja liiemmälti ole, päätyivät keskenään naimisiin. Näkemättä ja kokematta koskaan juuri muuta kuin nämä pohjoisimman Suomen erämaat ja pienet, vuosi vuodelta kuihtuvat kyläpahaset. Ja nurkkakuntaiset, keskenään alituiseen tappelevat ihmiset. Niitä täällä riitti ja niiden jutuista olin itsekin jo osani saanut tänne muutettuani. Nyt mietin vain, kuinka rumasti Lenaa kohdeltaisiin. Hän oli kyläkaupan kassana aina ihmisten edessä ja silmien alla. Toki oli paljon niitä, jotka hyvin ymmärtäisivät miksi Lena ei enää Pekkaa takaisin ota, mutta oli myös paljon Pekan puolustajia, vanhemmassa väessä varsinkin. Tai no, enhän minä voi vielä tietää, muuttaako Lena taas mielensä. Ehkä minä voisin auttaa häntä selvittämään, mitä oikeasti tahtoo elämältään ja olla tukena sillä matkalla. Kävinhän minä sen valmentajakoulutuksenkin silloin vuosia sitten. Elämäntaidonvalmentaja. Varsinainen valmentaja, kun omakin elämä on aina ollut ihan yhtä sotkua, naurahdan itselleni. Hävettää.

Lenan askeleet rapisevat neulaspolulla, kun hän kävelee saunalle päin. Lisään puita pesään ja heitän kiukaalle vettä. Sihahtaa se jo lupaavasti. Kannan lisää vettä pataan pesuvedeksi ja otan saunatuvan kaapista pyyhkeet molemmille. Lena istuu rappusilla järven keveitä laineita tuijotellen, ajatuksiinsa vaipuneena.
”Oota mä haen meille saunaoluet jääkaapista” huikkaan ja juoksen mökille.
Kun tulen takaisin, on Lena jo lauteilla ja viskoo vettä kiukaan kiville, kuin yrittäen pelastaa ne palamiselta.
”Meinaatko sä että paha olo tuolla lähtee” hymyilen Lenalle.
Saan pienen hymyn takaisin ja hän hellittää hiukan raivoisaa löylyttelyään. Saunomme ja uimme pitkään, muutaman sanan silloin tällöin vaihtaen, mutta enimmäkseen hiljaisuudessa. Saunomme niin pitkään, että ilta jo tummuu ja ainoa valo on hiipuva hiillos kiukaan pesässä. Pimeä parantaa, sanotaan. Pimeä parantaa ja antaa luvan hidastaa tahtia. Siksi talven kaamoskin tuntuu täällä kuin lahjalta, silloin saa luvan kanssa olla hiljaa ja kerätä voimia. Siksi tämä kai minulle sopiikin niin hyvin. Pohjoinen.

Juomme oluet mökin rappusilla ja tuijotamme pimeälle järvenselälle, jossa kalat hyppiessään muodostavat laajenevia renkaita pintaveteen.
”Kuule Lena, mitä sä tekisit jos mikä tahansa olis mahdollista, jos ei olis mitään rajoitteita?” kysyn.
Lena on pitkään hiljaa.
”En minä tiiä. En oo varmaan koskaan oikein uskaltanut edes unelmoida mistään. On vaan ollut Pekka ja lapset ja tää kylä täällä. Enhän minä ees osais mitään tehdä tai missään muualla ollakaan.. Tai no, kyllähän minä nuorempana olin aika rohkee. Kävin Rovaniemelläkin niissä sairaanhoitajakoulun pääsykokeissa, mutta sitten aloin odottamaan Venlaa. Ois kai sitä voinu yrittää vielä uudelleenkin, lähtemistä siis, mutta Pekan ja äitinkin mielestä minun oli parempi jäädä hoitamaan tyttöä kotiin. Ja sittenhän tuli jo Veeti ja vielä Ainokin. Kaupan kassalle oli helppo mennä töihin kun ne sinne pyysivät. Niin en kai sen jälkeen enää oikeestaan ees haaveillut mistään muusta.”
”Niin mutta mitä sä tekisit, jos kaikki olis mahdollista?” toistan kysymyksen uudelleen.
Otan noitarummun esiin ja alan hitaasti ja pehmeästi sitä soittamaan, kuin kutsuen Lenaa mukaan matkalle sielun unelmiin. Huomaan hänen sulkevan silmänsä ja huojuttavan ylävartaloaan hiukan rummutuksen tahtiin. 

Kun rummutus lakkaa, avaa Lena silmänsä ja näen niissä ihan pienen ilon kipinän. Lena hymyilee.
”Kyllä minä oon aina halunnut olla sairaanhoitaja! Jo silloin pienenä kun oltiin vain äiti ja minä, minusta oli ihanaa kulkea äitin mukana kotikäynneillä ja muistan kuinka ihailin häntä. Ihailin sitä, kuinka lempeästi hän jutteli vanhuksille, hoitaen samalla kaikki hoidettavissa olevat vaivat. Tai kuinka hän piti surevaa leskeä kädestä kiinni ja vain oli siinä. Vähän niin kuin sinäkin olit minulle tuossa aiemmin. Sitä minä tekisin, jos voisin!”
”Hienoa Lena, löytyihän se sieltä! Mä luulen että sä oisit tosi hyvä sairaanhoitaja. Mikä sua estää?”
”No lapset pitää hoitaa. Eikä tuota rahaakaan ole ylimääräistä, en minä voi vaan lähteä jonnekin kauas kaupunkiin opiskelemaan.. Äh, hetkeksi minä jo innostuin, mutta ei siitä kyllä mitään koskaan tulisi..”
”Hei kuule, mitä vaihtoehtoja sulla on? Jotain muita kuin vain se, että lähdet kaupunkiin ja jätät lapset tänne? Mitä vaihtoehtoja vois löytyä?”
Pitkä hiljaisuus.
”Niin no, kuulin kerran kun yhdet kylän tytöt jutteli jostain lähihoitajan koulutuksesta – oisko se ollut joku oppisopimusjuttu? Joku sellanen, että olis töissä samalla ja opiskelis ja sais sen tutkinnon siitä.”
Kipinä palaa Lenan silmiin kun hän puhuu miten voisi ensin selvittää oppisopimuskoulutuksesta lisää tietoa ja käydä sitten kysymässä terveyskeskuksesta tai vanhainkodista työssäoppimispaikkaa itselleen. Juttelemme myöhään yöhön, minä kysyn kysymyksiä ja Lena vastailee mielialan vaihdellessa innostuksesta epäröintiin ja taas takaisin innostukseen. Petaan hänelle petin sohvalle ja kun huikkaamme hyvät yöt, kuulen kiitoksen ja hymyn hänen äänessään. Hymyillen käyn nukkumaan itsekin. Ei näköjään tarvitse olla ehjä voidakseen olla avuksi toiselle. 

”Lena, sun ei tarvitse nähdä perille saakka. Riittää, että näet seuraavan askeleen..” kuiskaan vielä ennen kuin nukahdamme. Kuiskaus on yhtä paljon Lenalle, kuin itsellenikin, huomaan ajattelevani ja tunnen kuumat kyyneleet silmissäni. Lohdulliset kyyneleet.

Tuon illan jälkeen keskityn taas niin omaan mielenmaisemaani ja kirjoittamiseen, etten juuri käy ihmisten ilmoilla kuin pikaisesti kaupassa ruokavarastoani täydentämässä. Lenaa en kassalla näe. Seuraavien viikkojen ajan päiväni toistuvat hyvin samankaltaisina. Rutiini toisensa perään. Aamutee. Neljä sangollista vettä järvestä pataan. Tulet padan alle. Juosten läheisen vaaran laelle ja takaisin, yhteensä reilu kymmenen kilometriä. Uinti päivä päivältä kylmenevässä järvessä ja peseytyminen padassa lämmenneellä vedellä. Kaurapuuro ja omena. Ja sitten tekstiä, sana sanalta, rivi riviltä, vääjäämättä kohti viimeistä pistettä. Iltahämärän laskeutuessa syön jotain pientä teen kanssa, yleensä leivän tai keitetyn perunan. Kuukauden kuluttua kirja on valmis lähetettäväksi kustantajalle, vatsamakkarani ovat kadonneet ja poskeni lommoilla. Loppukiri teki taas tehtävänsä. 

Syyskuu on jo pitkällä, kun kävelen poronpolkua pitkin läheiselle vaaralle ja vastaani juoksee ensin yksi tummasilmäinen lapsi, sitten toinen ja kolmaskin. Tunnistan heidät Lenan lapsiksi ja arvaan saavani pian seuraa. Lena istuu suurella kivellä, silmät kiinni, hymynkare huulillaan ja suuri sangollinen punaisia puolukoita jalkojensa juurella. Selvitän kurkkuani, jotta hän huomaa minun tulevan. Hän avaa silmänsä ja hymyilee säteilevästi. 

”Halla, onpa ihana nähdä sinua!”
Me halataan lämpimästi ja istun kivelle hänen viereensä.
”Tiedätkö mitä, minä lopetin työt kaupan kassalla ja opiskelen nyt lähihoitajaksi, aloitin sen oppisopimuksen mistä silloin juteltiin. Ja tää on tosi hyvä nyt, minun elämä. Äiti auttaa lasten kanssa, Pekka pysyttelee taustalla ja meidän välit on ihan ok. Ei me sitten kuitenkaan avioeroon asti päädytty, katsellaan nyt miten tämä menee, mutta jotenkin minusta tuntuu että Pekkakin on oivaltanut jotain. Se antaa minulle nyt enemmän tilaa olla oma itseni, eikä itse asiassa enää ryyppääkään niin paljoo. Ja tää opiskelu on kyllä avannut ihan uuden maailman minulle, hoitajaksihan minun pitikin aina ryhtyä ja harmittaa vain, etten tajunnut sitä aiemmin!”

”No mutta nuorihan sä vieläkin olet ja ehdit elämässäs tehä kuule niin monenlaisia juttuja vielä, ettet kaikkee osaa just nyt kuvitellakaan! Onpa ihana kuulla, että rohkaistuit seuraamaan sun unelmia! Ne kantaa ihan varmasti oikeaan suuntaan, askel kerrallaan.”

”Niin, kai sitä kolmikymppisenä vielä voi ryhtyä uusiinkin juttuihin vanhassa kaavassa jumittamisen sijaan, ja et uskokaan kuinka onnellinen minä olen, että rohkenin silloin tulla koputtamaan sinun ovelle – se vaati tiedätkö yllättävän paljon, kun ei minulla täällä ole oikeen ketään sellaista jolle ihan mitä vaan olisin voinut mennä juttelemaan, ja vieläpä itkemään silmät päästäni – mutta sinä olet jotenkin erilainen. Sinun sielu on niin läsnä sinun olemuksessa, katseessa, kaikessa mitä sinä teet – jotenkin sellainen syvä rauha vaan hehkuu sinun ympärillä, ja se tekee olosta turvallisen vaikkei aiemmin niin kauheen tuttuja oltukaan. Onko sinulle kukaan ikinä sanonu että sinä oot aivan ihana ihminen? No jos ei oo niin nytpä sen kuulit. Ihana oot!” Lenan yhtäkkinen ja niin kovin tunteellinen puheenvuoro saa meidän molempien silmät kyynelehtimään ja me halataan pitkään. Oi miten hyvältä tuntuukaan kuulla, että olen voinut olla avuksi Lenalle. Hetken ajan elämäni on taas täynnä pelkkää onnea ja sieluni täyttyy pikkulintujen riemulaulusta. Sieltä sitä laulua on sitten helppo ammentaa, kun jälleen kerran vajoan syviin vesiin. 

Kävelemme Lenan ja lasten kanssa yhdessä takaisin kylälle, jutellen niitä näitä, kaikkea sopivan kevyttä. 
”Tuletko vielä kahville, jos minä leivon piirakan näistä puolukoista?” Lena kysyy. 
”Sopii! Mä voisin käydä kaupassa hakemassa vaniljajätskiä piirakan kaveriksi, tuun sitten teille perässä.” 

… jatkuu…