Pikkutilkkuja

Pikkutilkut ovat runoja – ajatuksiani elämästä, muutamaan lauseeseen tiivistettynä. Lukija antaa niille ehkä aivan uudenlaisen merkityksen, omaa elämäntarinaansa heijastellen.

”Tule”, kuiskasi tuuli ja puhalsi pilviä edellämme pohjoiseen
”Tule, mennään”
Vastaan lentävät muuttolinnut yrittivät saada minua kääntymään takaisin
”Talvi tulee, tiesithän”
Mutta talveen minä tahdoinkin
Talveen, jonka purevat pakkaset muistuttaisivat minun olevan yhä elossa
Ja jonka kylmässä auringossa kimaltavat hanget kertoisivat kauneudesta, rauhasta ja hiljaisuudesta
Hymyilin ja tartuin tiukemmin tuulen helmaan

Hän teki pitkän matkan
Yli kolmen tunturin
Laaksoissa levähtäen
Seuranaan erämaan hiljainen luonto
Ja ääni, joka kehotti jatkamaan uupumuksesta huolimatta
Nyt, pienessä tuvassa, kynttilän liekin lepattaessa kuluneella pöydällä
Uskalsi hän viimein hymyillä
Sulkea silmänsä ja unohtaa kaiken, mistä oli lähtenyt
Tuossa hetkessä löysi hän viimeisen kotinsa
Yksin, mutta turvassa

Kun on mieli, jonka värisävyt vaihtelevat myrskyävän taivaan harmaudesta mustan yön pimeyteen
Satunnaisten ilonsäteiden rikkoessa tummaa pintaa terävinä kuin tikarit
Turvapaikka löytyy luonnon sylistä
Pehmeän vihreästä sammalmatosta havupuiden alta
Puuterilumen valkeudesta tuntureilta
Hiljaisuudesta
Yksinäisyydestä
Unesta

Lumisella polulla jäljet
Minun ja metsän eläinten
Kuusimetsän pehmeä sammalpeite on saanut lumesta uuden pehmeyden suojakseen

Pilvet roikkuvat lähellä puiden latvoja
Kuin lumen paino saisi ne vajoamaan
Auringonsäteet saavat lumihiutaleet tuikkimaan, ei niin kuin tähdet, vaan niin kuin vain lumihiutaleet osaavat tuikkia

Huomaan kulkevani ajatusteni tahtiin
Juoksen, kävelen, pysähtelenkin
Tuttu reitti vie vanhan männyn viereen ja taas, kuten niin monesti ennenkin, halaan mäntyä pitkään ja vain hengittelen

Voimapuu
Voimametsä
Voimaluonto
Tiedän, missä mielenrauha asuu

Pelkään valoja enemmän kuin pimeää
Ihmisjoukkoja enemmän kuin yksinäisyyttä
Voisin istua ikuisuuden nuotion hehkua tuijottaen
Järven tyyntä pintaa silmilläni seuraillen
Kuunnella metsää ympärilläni
Lintujen riemua ja tuulen huminaa
Ikimetsän menninkäinen
Ja sellaisena ikionnellinen

Elämäni on kuin verkko joka on kiedottu viinimarjapensaan ympärille suojaksi rastailta
Ja minä olen se verkossa pyristelevä rastas jonka voimat hiipuvat jokaisella yrityksellä irrottautua verkosta
Hiipuvat, kunnes liike loppuu ja silmät lasittuvat
Ja ne ihanat viinimarjat jäävät muiden poimittaviksi